Oulu 24.8.2019

Joulumerkkikotilaiset kohtasivat Oulussa

Joulumerkkikotien lapset, heidän omaisensa ja hoitajat tapasivat toisiaan Oulussa 24.8.2019. Tapaamisessa oli mukana 20 joulumerkkikodissa ollutta aikuista, heidän seitsemän läheistään ja neljä vanhaa hoitajaa. Tapaamista olimme odottaneet pitkään, sillä rakennus oli pois käytöstä remontin vuoksi.

Oulun joulumerkkikoti toimi vuosina 1945-1969 Oulun Mäntylän kaupunginosassa. Joulumerkkikoti palveli erityisesti pohjoisen Suomen maakuntien perheitä ja pieniä lapsia. Ennen joulumerkkikodin aikaa talossa oli lastenparantola ja toisen maailmansodan aikaan sotilassairaala. Talossa toimii nykyään Oulun kaupungin varhaiskasvatuksen Mäntylä-Snellman päiväkoti.

Uusittu Mäntylä-Snellman päiväkoti

Rakennukseen on tehty useamman vuoden kestänyt mittava remontti. Saimme pitää talossa ensimmäisen joulumerkkikotilaisten tapaamisen remontin jälkeen. Viimeksi joulumerkkikotilapset tapasivat talossa vuoden 2016 elokuussa. Tervetulleeksi meidät toivotti päiväkodin johtaja Eija Salmi ja taulu, jossa luki ”Tervetuloa joulumerkkikotilaiset”.

Eija Salmi kertoi talon kunnostamisesta. Remonttia odotettiin 12 vuotta, ennen kuin se viimein saatiin alkamaan. Talo on suojeltu kohde, joka oli aiemmin Snellman säätiön omistuksessa. Taloa suojelee myös se, että Snellman säätiö laittoi kiinteistön myynnin yhteydessä luovutuskirjaan merkinnän, että tässä talossa on aina oltava lasten ja nuorten hyväksi olevaa toimintaa.

Talon kunnostustyön pääarkkitehtinä toimi Matti Karsikas. Hän oli hyvin kiinnostunut talosta ja hankki tietoa talon historiasta. Rakennusliike Koskela oli remontin toteuttaja ja Oulun kaupunki valvoi remontin etenemistä. Eija Salmi otti kunnia-asiakseen, että talon henki pyritään säilyttämään. ”Tässä talossa on jotakin, joka jää historiaan ja tuleville sukupolville, jotain sellaista, joka koskettaa meitä kaikkia”, Eija sanoi.

Eija on iloinen veronmaksaja. Remontti kannatti, vaikka siitä oli neljän miljoonaan kustannukset. Päiväkodilla on myös uudistettu piha-alue, vaikka aluksi näytti, ettei pihan uudistamiseen olisi rahaa. Piharakennukset ovat myös suojeltuja ja niiden kunnostamisesta pidetään huolta. Lapset saavat leikkeihin ja pelaamiseen tekonurmikentän.

Talo on remontoitu täysin vanhaa kunnioittaen. Lattiat ovat alkuperäiset, ne on kunnostettu, koska lattiapäällysteiden vaihtamisesta mahdollisesti aiheutuvat sisäilmaongelmat haluttiin välttää.  Alkuperäiset ikkunat on entisöity ja maalattu käsityönä huolellisesti yksi kerrallaan.

Remontoitu talo on lasten oma talo, kaikki tilat ovat lapsia varten. Lapsille kerrotaan talon historiasta ja siellä voi toteuttaa esimerkiksi vieraileville lapsiryhmille saamen kielisiä varhaiskasvatustuokioita. Joulumerkkikotilaisille on myös saatu oma kyltti, joka kertoo joulumerkkikodin toiminnasta. Eija toivotti meidät aina lämpimästi tervetulleeksi käymään vanhassa joulumerkkikodissa.

Hoitajat sylittelivät vauvoja

Joulumerkkikodissa työskennelleet hoitajat olivat kunniavieraitamme. Joulumerkkikodin hoitaja Liisa Hautamäki tuli taloon vuonna 1955. Hän kertoi, että ”kun tulimme tähän taloon, olimme hyvin nuoria ja intoa täynnä, kaikessa kunnioituksessa ja rakkaudessa teimme työtä”.  Joulumerkkikodissa oli henkilökuntaa paljon, hoitajilla ja hoitajaharjoittelijoilla oli aikaa sylitellä vauvoja.

Talon henki elää ja tuntuu edelleen. Liisa sanoi, että ”täällä voi kokea aina lämpimän ja hyvän yhteisön”. Liisa muisteli viime tapaamista, joka oli hyvin koskettava. Joulumerkkikotilapsilla on ollut haasteita elämässä ja osalla on ollut myös suuria vaikeuksia. Liisa luki kirjoittamansa muistelun, jonka hän oli tehnyt vuoden 2016 tapaamisen jälkeen. Muistelusta välittyi rakkaus ja hoiva, jota hoitajat pienille hoidokeilleen antoivat. Muistelu oli koskettava ja mieltä liikuttava, moni meistä turvautui nenäliinaan.

Airi Luokkanen tuli joulumerkkikotiin harjoittelijaksi vuonna 1957 ja toimi siellä myöhemmin hoitajana. Airi opiskeli Lastenlinnassa lastenhoitajaksi. Hän esitteli opiskelutyönään huolellisesti tekemiään vauvan vaatteita. Kauniita essuja, nuttuja, paitoja ja mekkoja. Hän kuvasi tarkkaan joulumerkkikodin arkipäivää ja lasten hoitamisen käytäntöjä. Vaipoista esimerkiksi tuli raaputtaa pois vauvan kakat ennen pesulaan lähettämistä, muuten tuli pyykkäriltä sanomista.

Airin elämäntyö oli lasten hoitaminen. Lapset tulivat hänelle hyvin rakkaiksi ja heistä oli vaikea eron hetkellä luopua. Airi muistaa vieläkin monen joulumerkkikotilapsen nimeltä ja hän tunnisti monia lapsia ja hoitajia vanhoista valokuvista, joita katsoimme muistelun aikana. Hän sanoi myös muistavansa osan meistä paikalla olleista joulumerkkikotilapsista ja saimme lämpimiä halauksia.

Pirkko Ollikainen tuli joulumerkkikotiin vuonna 1957. Hänen kanssaan samaan aikaan oli harjoittelijana myös tapaamisessa mukana ollut hoitaja Liisa Pekkala. Pirkko kertoi joulumerkkikodin olleen hyvin arvostettu työpaikka. Kuka tahansa ei päässyt joulumerkkikotiin töihin tai harjoittelemaan. Piti olla huolellinen, siisti ja tolkun ihminen, kuten tuolloin sanottiin. Joulumerkkikodin johtaja Liisa Kauppinen tarkisti ja seuloi kaikki taloon tulijat.

Pirkko kertoi, että lapsia hoidettiin huolellisesti ja tarkasti. Joulumerkkikoti oli myös hyvin edistyksellinen lasten hoidon suhteen.  Uusimmat lastenhoidon opit otettiin nopeasti käyttöön ja lääketieteellisesti hyviksi todetut rokotukset annettiin. Esimerkiksi D-vitamiinitippoja annettiin vauvoille jo ennen kuin käytäntö aloitettiin neuvoloissa.

Muistelu yhdistää ja voimaannuttaa

Tapaamisessa oli mukana 1940-1960 –luvuilla syntyneitä joulumerkkikotilapsia. Muisteluissa ja kertomuksissa tuli esiin, miten erilaisia joulumerkkikodissa olleiden kokemukset voivat olla. Osa on tiennyt aina olleensa joulumerkkikodissa, jotkut olivat saaneet tietää vasta aikuisina olleensa joulumerkkikodissa. Joulumerkkikoti merkitsee erilaisia asioita siellä olleille ja elämän ensimmäinen vaihe kietoutuu monin erilaisin tavoin joulumerkkikotilaisten myöhempään elämään.

Monille vanhemmille, etenkin äideille, oman lapsen joulumerkkikotiajasta on ollut vaikea puhua. Lapsen ja äidin väliseen suhteeseen on voinut tulla painolastia, joka on välillä vaikea hyväksyä ja raskas kantaa. Äitien on täytynyt osittain kylmettää tunteitaan, kun he ovat joutuneet eroamaan vastasyntyneistään. Osa joulumerkkikotilapsista on menettänyt vanhemman, tai molemmat vanhemmat, hyvin pieninä ja siitä on seurannut suuri suru mukana koko elämän.

Yhteinen kokemus kaikille on se, että olemme olleet osan varhaislapsuutta joulumerkkikodissa. Kokemuksen jakaminen yhdistää meitä. Joulumerkkikotien historiasta puhuminen ja yhteinen muistelu voimaannuttaa. Se tekee meidät näkyväksi ja osaksi suomalaisen terveydenhoidon kehitystä. Yksilöllisistä kokemuksista tulee sosiaalisesti jaettuja kokemuksia, jotka voidaan ymmärtää osana suomalaisen terveydenhuollon ja yhteiskunnan historiaa.

Tuberkuloosiin on liitetty ennakkoluuloja, häpeää ja pelkoa. Kun tulin tapaamispäivään poikani Joonaksen kanssa taksilla, sanoi kuski tietävänsä rakennuksen hyvin. Hän asui 1960-luvulla pienenä poikana rakennuksen lähellä. Isot pojat pelottelivat pienempiään ja sanoivat, että talon lähelle ei kannata mennä, sieltä voit saada tuberkuloositartunnan. Rakennus oli kuin kummitustalo pienelle pojalle ja hän kiersi sen kaukaa. Sanoin kuskille, että asia oli päinvastoin, talossa olevilta lapsilta ei voinut saada tartuntaa, sillä he olivat siellä eristyksissä, jotta eivät itse saisi tartuntaa.

Kun viimeiset tapaamiseen tulleet olivat lähteneet, keräsimme yhdistyksen rahastonhoitajan Heli Mattilan ja valokuvavastaava Leena Kuntun kanssa kahvitarvikkeet ja tietokoneet mukaamme. Menin vielä hetkeksi talon toisen kerroksen parvekkeelle ottamaan muutaman valokuvan. Parvekkeella olen monen vauvakaverin kanssa nukkunut päiväunia kymmenen kuukauden ajan vuonna 1963. Sinne tahtoisin vieläkin päästä hetkeksi lepäämään, katselemaan männyn latvoja ja kuuntelemaan tuulen huminaa. Aurinko saisi paistaa, minun ei olisi kuitenkaan liian kuuma. Talon henki suojelisi minua illan tullen.

Tiina Tiilikka